Aurinko kun päätti retken
Siskoistaan jäi jälkeen hetken,
Päivänsäde viimeinen.
Hämärä jo metsään hiipi,
Päivänsäde kultasiipi
Aikoi juuri lentää eestä sen.
Kun menninkäisen pienen näki vastaan tulevan,
Se juuri oli noussut luolastaan.
Kas menninkäinen ennen päivänlaskua ei voi
Milloinkaan elää päällä maan.
Katselivat toisiansa,
Menninkäinen rinnassansa
Tunsi kummaa leiskuntaa.
Sanoi: "Poltat silmiäni,
Mutt' en ole eläissäni nähnyt mitään yhtä ihanaa!
Ei haittaa, vaikka loisteesi mut sokeaksi saa
- on pimeässä helppo vaeltaa.
Käy kanssani niin kotiluolaan näytän sulle tien
- ja sinut armaakseni vien."
Säde vastas: "Peikkokulta,
Pimeys vie hengen multa
Enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä,
Jos en kohta valoon lennä,
Niin en hetkeäkään elää saa!"
Joo, niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin
Kun menninkäinen yksin tallustaa,
Hän miettii, miksi toinen täällä valonlapsi on
Ja toinen yötä rakastaa.